Moi, kirjoitan nyt tarinan viimeisen osan ihan perusmielillä, vaikkakin luulin olevani haikea. =D Olen kyllä onnellinen että sain tarinani loppuun enkä jättänyt kertaakaan kesken. =)  Lukumusa: http://www.youtube.com/watch?v=BnpiZj2yc1g *Piilokettuilua, musa on Scooby Doosta*

-Mitä teit heille?" Kiljaisin turhan korkealla äänellä. -Mielenvoiman käyttäminen ei taida olla oikein tuttu juttu sinulle? No, voin sanoa, että olen tehnyt sen ennenkin ja se on erittäin tuskallista." Pirun virne oli ällöttävä. -Ystäväsi olivat vain liian heikkoja, ja kuolivat ennenkuin edes pääsin kiduttamaan heitä. No, voinhan aina silpoa heidän ruumiinsa. Hän jatkoi naama peruslukemilla. Syöksyin ystävieni eteen. Hän ei pääse ohitseni kun suojelen ystäviäni... jotka ovat jo... poissa. Järkytyin sille tosiasialle hetkeksi ja heräsin kamalaan todellisuuteen.  Ajattelin ystävieni ruumiita takanani ja sitten se tapahtui.

Marikon bumerangi lensi käteeni. En ehtinyt pelästyä, sillä tiesin mitä minun täytyi tehdä. Hetken mielijohteesta heitin pirua bumerangilla päähän. Pirun ilme oli nýt ällistynyt. Mutta sitten se tajusi ottaa haasteeni vastaan Hän valmistautui hyökkäykseen kun yritin jotain mitä vain Mariko pystyi tekemään. Bumerangi liikkui itsestään, leijui ilmassa ja osui piruun monta kertaa peräkkäin. Hän suuttui ja yritti hyökätä minua kohti mutta tajusin, että selviydyin koska olin hypännyt korkealle ilmaan. Ihan niinkuin Ryo pystyi... Ajattelin kun laskeuduin maahan. Sitten tajusin piteleväni käsissäni Ryon metallisirppejä. Heitin ne heti pirua kohti. Kaikki osuivat häneen ja saivat hänet haavoineensa näyttämään rumemmalta kuin yleensä

Sitten suihkutin "taikasauvallani" hänet täyteen vihreää väriä ihan vain hämäykseksi. Sen jälkeen otin vasempaan käteeni Kyon miekan ja oikeaan Hanan nauhan. Heiluttelin nauhaa toisella puolella ja piru keskittyi jo väsyneenä siihen.  Kun olin varma, että hän ei seurannut muita liikkeitäni, tähtäsin, ja heitin miekan juuri oikeaankohtaan. Pirun sydämen kohdalle. Kamala karjaisu oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Se oli ohi. 

Vasta sitten tajusin kuinka väsynyt ja surullinen olin. Oli ihan hiljaista. Vain oma hengitykseni rikkoi sen rauhallisuuden. Piru oli nyt kuollut, eikä hän voinut tehdä kenenkään voimilla mitään pahaa. Mutta miksi näin kävi?! Miksi kaikki muut kuolivat? Miksi vain minä jäin jäljelle? Istuin polvilleni ja itkin katkeruuden kyyneliä.

(Luku musa pois)

-Oscarin arvoinen suoritus!" Suuni aukesi kun kuulin Ryon äänen. Käännyin toisin päin ja näin heidät kaikki elossa! -Mi? Miksi? Häh? Änkytin onnellisena. Näinko unta?

-Kaikki kuului suunnitelmaan!" Samantha hihkaisi. -Munkki ehdotti, että esittäisimme kuollutta ja sinä onnistuisit voittamaan hänet yksin, jos tilanne niin vaatisi." Kyo sanoi. -Miksi juuri minä? Minä rääkäisin. -Olimme niin varmoja että saat sellaisen raivokohtauksen niinkuin silloin..." Ryo aloitti mutta hiljensin hänet tallaamalla hänne varpailleen. -Ahaa, siitäkö äkillinen voimien saaminen johtui? Tunnepuuskasta." Naurahdin. -Mutta eikö se piru sitten tehnytkään teille mitään?" Jatkoin.  -``Kuolimme´´ ennenkuin hän ehti tehdä mitään. Mariko sanoi. -Eli kaikki on taas hyvin." Hana totesi.  -Etkä ole vielä kuulluut parasta osaa! Me emme menetä voimiamme! Mariko huudahti. En voinut estää hymyä. Se tuli aivan pakosti. -Munkki ei osaakaan ottaa niitä pois? Varmistin ajatukseni ja muut nyökkäsivät. Mutta mikä tärkeintä, olimme elossa, meillä oli voimat, ja olimme yhdessä.

5 vuotta myöhemmin

Suljin valokuva-albumini hymyssä suin. Vaikea ajatella että siitä kaikesta on jo viisi vuotta aikaa. Pakkasin senkin vielä tyhjään pahvilaatikoon. Otin yhden kirjan käteeni. En voinut olla hymyilemättä kun luin jälleen kirjailian nimen: Hana Tomoe. Se oli yhden parhaan ystäväni esikoisteos. Näkisin hänet pitkästä aikaa uudestaan. Hana oli muuttanut perheensä kanssa muualle pian sen jälkeen kun voitimme taistelun.  Pidimme yhteyttä toisiimme vielä tähänkin päivään asti. Hana oli sinkkuna vielä kun hän lähti, enkä ole varma onko tilanne sama nyt. Hymähdin ja laitoin kirjan laatikkoon. Seuraavaksi nousin ylös ja menin vaatekaapille.  Kaivelin vaatteitani ja löysin yhden takin taskusta kauniit kultaiset korvakorut.  Nämä sopisivat Marikolle, mietin ja kertasin sitäkin muistoa mielessäni.

Mariko ja Ryo olivat umpirakastuneita, no, ovathan he edelleenkin! He alkoivat suunnitella viihdealalle pyrkimistä heti sen jälkeen kun Ryo oli käynyt kilpailemassa Hulluissa Japanilaisissa.  Heistä tuli pian viihdealan ykkösnimiä, ja heitä ihaillaan Ryon rohkean tempun vuoksi. Ei, kyse ei ole Ryon voimista, vaan siitä että hän kosi Marikoa vasta 17-vuotiaana kesken esiintymisen eräässä Stand Up- tapahtumassa. Mariko vastasi tietysti myöntävästi. Kumpikaan ei hötkyä häistä, kyllä he vielä jaksavat odottaa. Hyvä että he molemmat kuitenkin keskittyivät opiskeluun, ja kävivät lukionkin. Keräsin tarvittavat vaatteet kasaan ja näin yhdessä paidassa suomenlipun kuvan. Sen paidan ottaisin varmasti mukaan, se muistuttaisi minua Samanthasta.

Hän jäi asumaan Japaniin, vaikka käykin joka kesä Suomessa. Hän on vielä lukion viimeisellä vuodella.  Me kaikki tiedämme, että hänen suomalainen ulkonäkönsä vetää poikia, jotka nautttivat ``eksoottisista´´ tytöistä puoleensa.  Hän on lhetellyt meille kaikennäköistä hauskaa tavaraa Suomen-lomiltaan meille. Hän taisi antaa minulle tämän paidankin. Viikkasin lisää vaatteita ja tunsin Kyon lämpimän hengityksen takanani.

-Kaipaatko apua?" Hänen äänensä kuulosti yhtä ihanalta kuin lapsena. Itseasiassa Kyo ei ole muuttunut paljonkaan niistä vuosista. Vähän lihaksia, ja pituutta on tullut lisää. -En tarvitse, kohta on kaikki kamat kasassa." Sanoin ja moiskautin poikaystävälleni suukon poskelle. Sitten äiti soitti. -Äh! Puhisin ja vastasin muka ärsyyntyneenä. Hän muistutteli minua kaikesta mitä minä tarvitsisin mukaan. Rauhoittelin häntä ja muistutin etten ole enää lapsi. -Mutta olet aina minun pikkutyttöni." Äiti sanoi vielä. Hyvästelimme toisemme ja suljin puhelimen.  Minä ja Kyo kuulimme auton tuuttauksen ulkonta. -Se on varmasti Ryo, Mariko ja Hana! Voikun Samanthakin olisi täällä." Huokaisin. -Jos kaikki menee niinkuin suunnittelimme hän hakee samaan paikkaan kuin mekin. Kyo sanoi. Hymyilin ja keräsimme tavaramme ja juoksimme kohti Ryon tila-autoa. -Onhan kaikki rahat mukana?" Kysyin.Tarkoitin rahasummaa jonka Ryo ja Kyo voittivat Japanin hauskimmista kotivideoista. -On, on." Kyo sanoi ja nousimme auton takapenkeille. Hana oli vieressämme ja Ryo ja Mariko edessä. -Kaikki kohti yliopistoa! Ryo hihkaisi ja lähdimme matkaan uusia seikkailuja kohti.

Loppu

 

Huhhuh, mutta kylläpä nautin tämän kirjoittamisesta =D. Olen myös erittäin onnellinen siitä että loin tähänmennessä parhaan itsekeksimäni hahmon: Ryon. =D Hän on suosikkini ja jotenkin muistuttaa minua, sekoavaisuudellaan. =) Toivottavasti piditte =) 

 =D D= =) =( =O =P =/ Siinä teille hymiöitä XP (yksi hymiö huomaamatta lisää) Sorry tauosta... On ol-ut paljon kokeita, Lappeenranta-salil esitys, teatterikerhon esitys... Mutta mutta mutta, Lukekaa ja itkekää! =D

Puristin käteni nyrkkiin. Tämä oli se hetki. Yritin pinnistellä, etteivät vesiputouksena virtaava kyynelvana saisi kasvojani näyttämään mereltä. En tiennyt mitä tapahtuisi. Ehkä ihan kohta tulisikin suuri räjähdys ja joku löytäisi kylmät ja kuolleet ruumimmee huoneemma lattialta ja sielumme jäisivät vangiksi tähän tyhjyyten jolloin meitä ei enää olisi. Toisin sanoan henki poissa. Pudistin päätäni muiden huomaamatta. Ei! En saanut ajatella sitä! Olemme harjoitelleet tätä varten jo yli vuoden! Tai no, Mariko jo kauemmin, hän sai tietää voimistaan ensimmäisenä, jos muistan oikein. Katsoin muita ja yritin muistaa mielessäni: ``Minulla on kaksi perhettä. Molemmat yhtä ihania. En voi menettää tätä kaikkea.´´ Ajatukseni katkesivat kun näin kun Kyo painoi kätensä veljellisesti Ryon olalle. -Ryo kamu, minun täytyy kertoa jotain tärkeää, koska en tiedä miten meidän tulee käymään. Hän sanoi. -Häh? Ala puhua, en usko että voimme hukata paljon aikaa. Ryo tenttasi. -Lähetin sen pätkän jossa kaaduit seinän läpi Japanin hauskimpiin kotivideoihin! Kyo vastasi yhteen henkäykseen. Yritin  olla nauramatta. Tällä hetkellä unohdin uhkaavan vaaran ainakin osittain. -Kyo... Sinä olet... Maailman paras ´´veli`` ikinä! Ryo sanoi ja taputti parasta ystväänsä selkään. 

Me muut hymyilimme. Hyvä että joku nautti *klunks* mahdollisesti viimeisistä hetkistämme. Hymyilin muille ja suupieleni nyki. -Rakastan teitä kaikkia ihan älyttömästi! Se oli ainut asia jonka pystyin sanomaan ennenkuin valtaisa kylmyys kiisi ohitsemme.  -Ääh! Mariko kiljahti. -Tervetuloa taistelijat. Minulle kuuluvien voimien omaavat...

Tajusimme että se outo kylmyys, oli se joka puhui.  Puristimme mukaan ottamiamme aseita.

-Te kai petyitte? Odotitte kai jonkinlaista sodanherraa. Olen erittäin pahoillani. Mutta tämähän on teidän syynne. Sinä päivänä, kun te saitte voimat, tuhositte valtavalla tunneryöpyllä minut. Vain sieluni jäi jäljelle. Se paholaisen sielu, jonka kaunan voima oli liian suuri tuhoutuakseen jäikin eloon ja keräsi voimia tätä hetkeä varten. Se sielu keräsi kaiken maailman pahan voiman, ja.. TÄSSÄ MINÄ OLEN!

Ääni oli aivan hyytävä. Meidän oli taisteltava jotain mystistä voimaa vastaan jolla oli meidän kaltaisemme voimat?! Yritin pitää pääni kylmänä. Keskityin, ja pystyin näkemään sen kylmyyden himmeänä sinisenä valona. Otin vihreän ``taikasauvani´´ esiin ja lähetin väriryöpyn sitä kohti. Muut kai tajusivat vihjeeni ja yrittivät osua samaan suuntaan. Hyökkäyksemme onnistui jotenkuten koska kuulimme saman kylmyyden äänen ulvovan tuskaisia huutoja ja raastavia kiljuntoja. Pian emme kuulleet mitään. Olimmeko voittaneet? 

Ei. Se oli aivan liian helppoa. Kuulimme kylmyyden äänen jälleen kerran nyt entistä ivallisempana: -Te typerät lapset! Luulitteko että tuhoituisin noin nopeasti?

Sitten tapahtui jotain mitä emmme osanneet odottaa: Se kylmyys muuttui lihaksi ja vereksi! Nyt näimme sen/hänet selvästi. Mieshahmo, tulenlieskojen ympäröimä, vihaiset silmät ja torahampaat. Itse piru. Olin itse sitä mieltä. Se ääni oli siis saanut kasvot.

Näin hänen keskittyvän johonkin. Katsoin häneen niin tiukasti että säikähdin kun kuulin kirkaisun takanani. Käännyin nopeasti ja silmäni laajenivat kun näin Samanthan lyyhistyvän maahan. Otin hänen kädestään kiinni. -Te.. voitte.. vielä voittaa... Samanthan ääni värisi ja näytti siltä, kuin hän olisi astunut rauhaan hänen suljetessaan silmänsä viimeisen kerran. -Ei.. toistin mielessäni. Sitten sama tapahtui Marikolle. Sitten Ryolle. SItten Hanalle. SItten lopulta myös Kyolle. -Rakastan sinua. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Minä olin vain jäljellä. 

``Piru´´ avasi silmänsä. -Oho? Kaikki muut ovat jo kuolleet? Taidan olla vahvempi kuin luulinkaan! Hänen äänensä oli raaka. 

En voinut itkeä. En vain voinut.  Olin niin vihainen. Niin vihainen. Raivo kasvoi sisälläni. Minun oli tuhottava tuo kuolemantuottaja!

Jatkuu vikassa osassa! =O

 Hei, täähän alkaa olla yksi viimeisistä osista! D= Jännää, haha menkää jo lukemaan! Ainiin! Lukumusa: http://www.youtube.com/watch?v=Z3gVB2O7zUw&feature=channel_video_title (Ehk vähä synkkä XD)

Päiväni on ollut mahtava! Tapasin äitini, tätini ja serkkuni! Rakastan heitä niin paljon vaikken ole nähnyt heitä piiiiiiitkään aikaan. Pakko sanoa, että vanhempi serkkuni Shouta on aika komistus! (Ei vedä vertoja Kyolle!) Hän on aika kohtelias ja jotenkin... runollinen. Ihan selvästi sopivaa poikaystävä-ainesta. Naurahdan mielessäni, täytyy saattaa hänet ja Hana yhteen! Entäs nuorempi serkkuni Sakura? Hän tuo automaattisesti mieleeni Marikon! Hän on hauskalla tavalla lapsekas ja suloisen näköinen. Ajattelen samaa molemmista. Mutta pääasia on kuitenkin se että tulemme toimeen keskenämme! Äiti myös ehdotti... Että... Muuttaisin ``Takaisin ´´ kotiin. Se oli minulle kova pala. Haluan olla perheeni kanssa, mutta parin vuoden aikana minulle on kehittynyt perhe. Kyo, Mariko, Hana, Samantha ja Ryo! Lupasin äidille ajatella asiaa. Meinasin kävellä koulun ohi kun olin niin ajatuksissani. Kaikesta iloisuudestani huolimatta minusta tuntui että jokin oli pielessä.

Juoksin sisälle minun, Marikon ja Hanan huoneeseen. Kaikki me, joilla oli taikavoimat olivat siellä. Moikkasin heitä. Näin että Samantha oli itkenyt. Hana kietoi kätensä hänen ympärilleen. Vilkaisin muita hiljaa. Ryo oli ehkä enimmäistä kertaa paikoillaan ja hiljaa samaan aikaan. Kyo nieleskeli ja Mariko tuijotti seinään. -Mitä on käynyt? Kysyin, vaikka tiesin mistä on kyse. -Taistelu. Aika on tullut. Hanan sanat satuttivat minua. Unohdin kaiken ympäriltäni. Tunsin että jokin menisi mielessäni ohi.

Kaikki muistot. Kaikki muistot taikavoimien heräämisestä tähän päivään asti. Kaikki käymämme keskustelut, kaikki taikavoimaharjoitukset olivat valmistautumista tähän päivään asti. Juuri kun kaikki meni hyvin, tämä taistelu tuntematonta voimaa vastaan tulisi suoraan eteemme. Meillä oli suuri voima. Meillä oli valta pelastaa jotain suurta. Maailma. Nyt vasta tajuan miten elämäme voi tuhoutua, tai pelastua.

-Se tapahtuu mielessämme. Kyo mutisi. SItten muistin että emme edes tiedä mitä vastan tarkalleen taistelemme. jos taistelu on niin vaikea kuin munkki on antanut ymmärtää. Nämä päivät saattavat olla meidän viimeiset. Sain kamalan kylmänväristyksen silloin. Pystyisin vain rukoilla mielessäni että kaikki menisi hyvin ja tämän jälkeen kaikki menisi hyvin. Tienaisin rahaa, saisin olla perheeni kanssa, perustaa oman perheen, käyttää voimiani epäreilusti tulevassa ammatissa... -Menetämme voimamme tämän jälkeen.. jos selviämme elossa. Mariko sanoi. -Mitä!? Kirkaisin.   -Munkki aikoo ottaa voimamme pois taistelun jälkeen, koska emme voisi käyttää niitä järkevästi enää myöhemmin. Hana selitti. Ryo tuhahti. -No sitten meidän pitää hoitaa asiat hyvin! Meille on annettu tämä tehtävä! Ei se ole hupia varten. Meillä on tilaisuus pelastaa vaikka koko maailma jos haluamme! Emme tiedä mikä taistelu tulee olemaan, mutta me hoidamme sen kunnolla! Minä huusin yhteen henkäykseen. Me kaikki nyökkäsimme. Meiltä voisi lähteä kaikki mitä olemme saaneet, mutta voisimme pelastaa kaiken.

Otimme telepaattisen tyhteyden toisiimme. Tunsimme tumman tyhjyyden ympärillämme. 

Viimeisen kerran.

Käytä aika viisaasti.

Viimeisen kerran.

Voit saada kaiken tai menettää kaiken.

Viimeisen kerran.

Aika on tullut.

Anteeks ku menee nopeesti eteenpäin =( Mut ootte odottanu toimintaa? Älkää haukkuko! D= XD

 Sorge tauosta, on ollu vähän teatterii ja syyslomaa =D Mutjoo.. Taas kerran. Menkäähän osaan!

Suljin puhelimen pitkän puhelun jälkeen. Olin jutellut äidin kanssa... Minun on tosi vaikea uskoa sitä. Olen niin onnellinen nyt! Mutta samalla, jotenkin järkyttynyt. Aivankuin koko elämäni olisi kierähtänyt ympäri. Sydämeni meinaa tulla ulos rinnasta, ja pelkään että onnen kyyneleeni loppuvat kesken. Pelkään että tunteeni palavat loppuun tai simahdan kesken kaiken. Muistan kuitenkin äidin sanat. -Ota ihan rauhallisesti, nähdään huomenna. Hän sanoi sen hitaasti, ja kuulin rakkauden hänen äänessään. Lähtisin tapaamaan äitiäni huomenna. Se on totta! Äiti asuu myös Tokiossa! (Samperi, soikoon! Olen voinut nähsä hänet monestikin aiemmin!) Näen hänet kaikkien vuosien jälkeen. Laitoin kirjekuoren laukkuun. Otin soljen pois hiuksistani ja suljin lukolla lipastoon. Suntymätodistukseni laitoin laukkuuni, ja valokuvan taskuuni. Minun ei tarvinnut yrittää hymyillä. -Hymy oli kasvoillani valmiina. 

Seuraavana päivänä olin niin jännittynyt, että en pystynyt olemaan aloillani. Hana ja Mariko ymmärsivät tunteeni ja halasivat minua. Se oli rauhoittavaa. Etsin kai aina turvaa jostain. Saan sitä aina ystävieni luota. (Jopa Ryon luota!) kaivelin taas taskujani, jos olisin unohtanut lapun jolla äitini osoite oli. -Rentoudu nyt. Mitä äitisikin ajattelee jos olet tuommoinen jäykkis? Ryo naurahti. Mariko tallasi hänen varpailleen. -Mäkin rakastan sua. Ryo helliteli. -Okei, okei! Nyt kyllä häivyn häiritsemästä! Huudahdin ja luikahdin pois ovesta. Välillä mietin, olemmeko me ihan normaaleja... (Onhan meillä taikavoimat että joo..)

Olin kävellut jo... viisi minuuttia?! Samperi, että aika menee NÄIN hitaasti. Tarkastin osoitteen. Muistin että samalla kujalla jolla äiti asui, oli omakotitaloja. Aika jännää Tokiossa. Mutta henkilökohtaisesti minä ainakin pidän niistä enemmän kuin pienistä kerrostaloasunnoista. Pian saavuin lapun osoittamaan osoitteeseen.  Talo oli tosi siisti! AIka reilun kokoinen, valkoinen, ja kaksi kerroksinen. Tietty japanilaisuus erottui pihan puutarhan koristelammissa ja pikku patsaissa. Itsessään talo oli eurooppalaisen tyylinen. -Voi juku! En voinut olla kuiskaamatta. Menin ujosti pihalle, sen jälkeen kuistille, ja sen jälkeen ovelle. Laitoin käteni nyrkkiin ja koputin hiljaa. Hetkeen ei kuulunut mitään ja ajattelin etä kaikki olisikin jotain pilaa. Mutta sitten ovi avautui nopeasti ja näin mustahiuksisen naisen joka otti minut halaukseensa. -Aivan ihanaa nähdä sinut, Saki! Nainen sanoi. Inahdin hiljaa koska olin niin säikähtänyt isosta reaktiosta. -Eh, äiti? Kysyin niin hyvin kuin halauksen puristuksissa pystyin. Nainen päästi minusta irti ja hymyili leveästi. Hän ei näyttänyt valokuvan naiselta. Tällä naisella oli paaljon meikkiä ja koruja. Hänellä oli tiukat pillifarkut ja toppi jotka korostivat hänen muodokasta vartaloaan. Hänellä oli kultaisen ruskeat silmät joissa oli häivähdys vihreää. Hän on tosi sievä. -Voi, herttileijaa! Anteeksi nyt vain! Hei, olen tätisi Michiko. Nainen, eh, siis tätini esitteli itsensä. Minulla on täti?! Mietin mielessäni. -Ineko, Ineko! Hän tuli! Täti kutsui äitiäni. (Ainakin toivon ettei minulla ole toista tätiä jolla on sama nimi kuin äidilläni!) Pian näin hänet. Äidin. Nyt olin varma että hän oli äiti. Hän oli samannäköinen kuin kuvassa, vain vanhempi. Hän näytti minulta, vaikka hänen silmänsä olivat vähän vaaleammat kuin minulla. -Saki, minun pikkuinen? Hän kysyi ja hymyili erittäin lämmintä hymyä.  Nyökkäsin  ja astuin lähemmäs. Äiti tarttui käsiini ja katsoi silmiini. -Olet perinyt isäsi silmät. Hän huokaisi ja suukotti otsaani. -Onko se huono juttu? Kysyin ja kipristin nenääni. -Ei tietenkään! Juuri niitä hänessä rakastin. Äiti sanoi. Halasimme toisiamme nopeasti. -Meidän täytyy juhlia tätä! Äiti huudahti ja nosti kätensä hassusti ilmaan. Naurahdin. Vilkaisin sivusilmällä tätiäni. -Miksi et kertonut että minulla on hullu täti? Kuiskasin huumorimielellä. -No anteeks. Äiti mutisi ja nauroi. -Onko meillä muitakin salaisuuksia? Kysyin ja laitoin käteni lantiolle. Äiti hengitti syvään. -Minä, tätisi ja kaksi serkkuasi asumme täällä yhdessä ja tätisi on hullu. Hän sanoi yhteen hengenvetoon. -Serkkuja? Kysyin silmät pyöreinä. Aivan, eikö olekkin kivaa? Äiti naurahti. -Shouta, Sakura! Tulkaahan! Täti oli ilmestynyt viereemme ja huusi serkkujani paikalle. Huhhuh, mikä ``pikkuperhe´´ tämä onkaan loppujen lopuksi!

Jatkuu XD Eikös ookkin jännä perhe XD

 Moi! Olen tässä pitänyt vähän taukoa XD Mutta mutaa, osaan!

-Neiti Yakuta otaksun? Pyylevä vanhempi japanilais-nainen kysyi minulta.   -Kyllä, mutta sanokaa vain Saki. Sanoin ja hymyili nhermostuneesti. Nainen avasi suurehkon laatikon jossa oli paljon paperisia kansioita. Hän vetäisi yhden ja laittoi laatikon syrjään. Odotin että nainen sanoisi jotain. Tuijotin kansiota ja nielaisin. -Niin, Saki. Tässä ovat sinun adoptio-tietosi. Niiden mukana tuli myös pieni paketti. Olen tehnyt tätä useasti, ja kysynkin nyt sinulta: Oletko valmis tähän? Nainen kysyi minulta ja työnsi paketin sekä paperini ja kirjeen eteeni. -Voi kyllä! Olen valmis! Olen odottanut tätä.. niin kauan kuin voin muistaa. Sanoin jalaitoin tavarat tärisevin käsin laukkuuni. -Paljonko tämä maksoi? Kysyin ja otin lompakkoni esille. -Voi kultaseni, en veloita keneltäkään kuka tulee ottamaan selvää menneisyydestään yhtikäs mitään. Nainen sanoi ja hymyili. Hymyilin, naurahdin, nyökkäsin ja kiitin. Tänään minulle saattaisi selvitä yksi elämäni suurista salaisuuksista! Taikavoimatkin olivat minulle tällähetkellä mitättömiä.

Minä suorastaan tanssahtelin kadulla ja kun menin koululle, Mariko oli heti minua vastassa. -Menikö hyvin isosisko? Hän kysyi minulta. Hän oli vähintään yhtä innoissaan kuin minä. -Paremmin kuin odotin. Nyt saan selville kaiken! Sanoin ja melkein purskahdin onnellisuuden kyyneliin. Pian istuin jo huoneessamme. Mariko ja Hana oliva hienovaraisesti lähteneet pois jotta saisin omaa aikaa tarkistaa kaiken adoptiostani. Ensiksi otin syntymätodistukseni

Nimi: Saki Yakuta

Syntymävuosi: 1997

Päivämäärä: 14.4.97

Sukupuoli: Nainen

Vanhemmat: Ineko Yakuta ja ////////////// (Nimi suttaantunut pois)

Syntymätodistuksen laatineet vanhemmat ja mahdolliset lähiomaiset vakuuttavat sairaalan hoitajien ohella tietojen olevan täysin luotettavia...

Laitoin tuossa vaiheessa syntymätodistuksen syrjään ja otin esille kirjeen. Se oli kauniissa kullatuin viivoin koristetussa kuoressa. Siinä luki yksinkertaisesti:

Äidiltä, Sakille

Sydämeni pampaili kun vedin käsinkirjoitetun kirjeen kuoresta. Se olisi äidiltäni, omalta äiiltäni! Minua varten kirjoitettu. Levitin paperin kokonaan auki ja aloin lukea:

Rakas Saki. Missä ikinä oletkin, rakastan sinua niin paljon kuin vain voit uskoa! Kun sain sinut syliini, olin maailman onnellisin äiti. Olit kaunein vauva jonka olin koskaan nähnyt. Sydämeni oli mennä sirpaileiksi, koska tiesin että varani eivät riittäisi kasvattamaan sinua. Jouduin antamaan sinut pois, koska rakastan sinua niin paljon. Olen onnellinen jos olet ajatellut minua, sillä minä ajattelen sinua aina. Aina kun näen vauvoja vaunuissa, lapsia leikkimässä tai nuoria palaamasta koulusta kotiin, aina olen ajatellut: Oletko sinä yksi heistä? Toivon että luet tämän kirjeen helpottuneena. Luulen, että nyt kun luet tätä kirjettä, olen taloudellisesti paremmassa kunnossa. Voi, toivon että voisin nähdä sinut, ja todeta että voit hyvin. Rakastan sinua niin paljon, pikkuinen. Äiti

P.S Jos nyt sait sellaisen käsityksen, että olen vakava tyyppi, odotahan jos näet minut!

Naurahdin ja pyyhin silmäni kyynelistä viimeisen lauseen kohdalla. Minulla oli äiti, joka rakasti minua. Papereissa ei sanottu mitään sellaista että hän olisi kuollut tai mitään. Jos hän olisikin elossa? Innostuin pelkästä ajatuksesta. Melkein unohdin paketin! Otin sen käteeni ja avasin varovasti. Päällimmäisenä oli kaunis hius-solki. Se oli kirsikankukan näköinen, ja aika iso. Nostin sen ja laitoin hellästi hiuksiini. Sitten otin laatikosta valokuvan. Katsoin sitä. Se oli kaunis nuori nainen. Hän näytti minulta. Hänellä oli kauniit kiharat ja mustat hiukset, ja pehmeät ruskeat silmät. Hän hymyili kuvassa kauniilla hymyllä ja näytti niin tutulta. -Äiti... Kuiskasin ja pyyhkäisin silmiäni uudestaan. Käänsin valokuvan ympäri. Siinä oli joku puhelin-numero. Sen alla luki: Tämä ei vanhene, Saki! -Ineko.

Hengitin syvään. Nyt olisi totuuden hetki. Kaivoin puhelimeni esiin. Näppäilin saman numeron kuin lapulla. Painoin -Soita. Nappulaa. Odotin hetken, pian joku vastasi. -Yakutalla? Puhelimesta kuului ääni. -Hei, Ineko, se olen minä, Saki...

Jatkuu!